Lätäseno on retkeilijän tosi haaste

Lätäseno - 100 kilometriä matkaa, 265 metriä pudotusta, ympärillä Tunturi-Lapin karu erämaa. Siinä syyt, miksi Lätäseno on koskenlaskuun vihkiytyneiden retkimelojien mielestä Suomen paras ja vaativin jokireitti.

Lätäsenon laskeminen vaatii hyvän melontakokemuksen lisäksi paljon vaivaa ja rahaakin sillä joen latvalle on autotieltä matkaa kymmeniä kilometrejä. Siitä huolimatta Lätäsenolla riittää kävijöitä. Pieksämäkeläisten melojien ohjelmaan joki on kuulunut jo liki kymmenen vuotta.

Lätäseno on Käsivarren Lapin suurin ja tärkein vesistö. Lossujärvestä, Pitsusjärvestä ja Koddejärvestä laskevat vedet kertyvät laajoilta tunturialueilta Haltia myöten ja laskevat Skadjajärven, Venejärven, Jogasjärven ja Porojärven muodostamaan ketjuun.

Porojärven itäpäähän laskee vielä Valtijoki tuoden Somasjärven vesiä. Tästä alkaa jokiosuus Poroeno-nimisenä. Reilut 40 kilometriä myöhemmin siihen yhtyvät lännestä Rommaeno ja Toriseno. Nämä kolme yhdessä virtaavat Lätäsenona Markkinaan, jossa joki yhtyy länsirajalla virtaavaan Könkämäenoon.

Jokivarren maisemat ovat alkuun karuja kivikoita, kallioita ja taustalla lumihuippuisia tuntureita silmänkantamattomiin. Ilma seudulla on aina kylmää, vedet jäisiä ja kristallinkirkkaita.

Reitin keski- ja loppuosa ovat maisemiltaan vihreämpiä. Kun koivikon koko kasvaa niin vastaavasti tunturit ympärillä pienenevät ja jokikin rauhoittuu.

Alkuosan jyrkkyyttä ja vauhtia kuvastaa se, että koko reitin pudotuskorkeudesta puolet tulee ensimmäisen matkakolmanneksen osalle. Vastaavasti loppuosaa hallitsevat pitkät suvantojaksot.

Melonnan kannalta heinäkuun ensimmäinen viikko on keskimäärin paras ajankohta, jolloin Lätäsenolle kannattaa lähteä. Kesäkuun huipputulvan aikaan joki on hengenvaarallinen ja loppukesästä se on taas liian kuiva ja kivinen.

Sateen vaikutus on myös yllättävän suuri. Vuonna 1981 mittasimme kolmen päivän sateen jälkeen Skadjajärven vedenpinnan nousuksi yli 30 cm, mikä tietää joella varsin olennaista muutosta koskien luonteeseen.

Kevääntulo ja tulva-aika vaihtelevat Käsivarressa vuosittain ja vesitilanne on syytä varmistaa ennen kuin matkaan lähtee. Hyvän tuntuman tilanteesta saa kun soittaa Munnikurkkion rajavartioasemalle, Kilpisjärven matkailuyrittäjille ja alueella lentotoimintaa harjoittaville.

Retkivarusteet viimeisen päälle

Pieksämäkeläisten melojien ohjelmassa Lätäseno on ollut vuodesta 1981 lähtien, itse olin siellä viime kesänä toista kertaa. Muille mukana olijoille Jari Hämäläiselle, Mikko Vauhkoselle ja Hetasta kotoisin olevalle Antti Leskiselle reitti oli uusi tuttavuus. Jari ja Mikko ovat kokeneita koskimelojia, Antille harrastus on vielä varsin uutta. Itse olen lajia harrastanut vuodesta 1978.

Kalustona meillä oli kaksi kanadalaiskaksikkoa: Old Town Discovery 169 ja pitkä Grumman, kummassakin ensiluokkaiset aukkopeitteet. Melonta-asuina oli märkäpuvut ja -tossut, liivit, kypärät ja anorakit.

Tavarat oli pakattu vesitiiviisiin muovitynnyreihin, jotka luonnollisesti kiinnitettiin kanootteihin hihoilla. Normaalin majoitus- ja ruokailuvarustuksen lisäksi mukana oli korjaustarvikkeita, pelastus- ja ensiapuvälineistöä, telttasauna, kalastusvälineet sekä kino- ja videokuvauskalustoa. Ruuan ja juoman laadusta ja määrästä ei perinteisesti ole inkkarireissuilla tingitty.

Helikopterilla Skadjajärvelle

Kilpisjärvelle asti suoriuduimme yhdellä henkilöautolla. Kanootit kulkivat katolla ja muut tavarat peräkärryssä. Kilpisjärveltä Skadjajärvelle lensimme Rovaniemen Lentopalvelun helikopterilla. Lentoja tarvittiin kaksi á 1450 mk. Lennot muodostivat puolet koko matkabudjetista.

Ilmakuvausta varten oli hankittu luvat ilmailuhallituksen sotilastoimistosta, kalaluvat ostettiin postista ja Hotelli Ratkinista Kaaresuvannosta. Vapaa-ajan tapaturmavakuutukset hoiti jokainen itse. Karttoina meillä oli GT-kartta n:o 18 sekä Käsivarren ja Halti-Kilpisjärven ulkoilukartat.

Ennen matkaa katselimme aiemmilta reissuilta otetut kuvat ja muistiinpanot sekä tutustumme siihen varsin niukkaan kirjalliseen materiaaliin mitä saatavissa on ollut. Parhaat dokumentaatiot löytyvät Veli-Markus Halosen kirjoittamina Erä-lehdistä 5/78 ja 4/83. Lisäksi katselimme Pirunportti-elokuvan, jossa ei sinänsä yllätyksiä ollut koskapa sitä on ollut tekemässä viisi seuramme jäsentä. Filmin tausta-aineisto on sen sijaan varsin yksityiskohtaista ja mielenkiintoista luettavaa.

Ensimmäinen päivä kannattaa varata luonnosta nauttimiseen ja käydä katsomassa esimerkiksi Pitsusköngästä tai nousta Saivaaran laelle ihailemaan maisemia. Kalastuksen kannalta ei heinäkuun alku ole parasta aikaa, mutta kannattaa kuitenkin yrittää. Sopivan syöntiajan sattuessa voi rautuparvi olla kohta repussa. Jokiosuudelta tulee harjusta, taimenta ja haukea. Alueen kalastusmahdollisuuksista on saatavissa huomattavasti enemmän tietoa kuin on melojia ajatellen kirjoitettu.

Alkumatkan järvien välille kertyy pudotuskorkeutta peräti 12 metriä. Kosket ovat silti varsin helppoja, joskin kovin kivisiä. Porojärven kämpällä kävimme juomassa kahvit ja kirjoittamassa muutaman rivin vieraskirjaan. Paikalla oli kaksi îroskabongaajaaî. He tekivät vapaaehtoistyönä sitä mistä jokaisen tulisi huolehtia omalta kohdaltaan eli keräävät roskia.

Tenonmuotka tulee yllättäen

Ensimmäisen päivän jokiosuudelle sattuu vain yksi merkittävämpi koski. Se tulee vastaan noin seitsemän kilometrin melonnan jälkeen. 10 km:n kohdalla on hyvänä maamerkkinä pohjois-eteläsuuntainen Poroharju. Viisi kilometriä sen jälkeen on vedenkorkeudesta riippuen III-IV-luokan nimetön koski, joka on syytä katsoa ennakkoon rannalta. Sen laskimme toisena melontapäivänä. Koskelta on matkaa Ruununvuopioon kolme kilometriä. Sieltä alkaa yhtäjaksoinen laskettelupätkä, joka huipentuu Tenonmuotkaan.

Tenonmuotka on pitkä ja vaikea koski (luokiteltava IV-V-luokkaan kelistä riippuen), jonka menestyksekäs laskeminen edellyttää etukäteistutustumista. Viimeinen paikka, jossa pääsee rantaan asti, tulee kun joki on ensin kaartanut vasemmalle kohti itää, sitten lounaaseen ja alkaa uudestaan kaartaa itään. Vasemmalla rannalla on kämppä, jota ei ole toistaiseksi merkitty karttoihin.

Meille kävi kuten joskus ennenkin. Haalistuneisiin muistikuviin luottaen tuli lasketeltua menemään sellaista vauhtia, että Tenonmuotka tuli tunnistettua vasta sitten kun siellä oltiin jo menossa.

Ensimmäisellä kolmanneksella on leveä köngäs, jonka selvitimme Mikon kanssa ulkokaarteessa olevasta luiskasta. Jari ja Antti rojauttivat tulemaan keskeltä alla olevaan stoppariin selviten kuitenkin pystyssä. Jari kertoi tässä vaiheessa vähän miettineensä millainen mahtaakaan olla se Tenonmuotka, josta olin niin kovin varoitellut.

Kosken keskivaiheilla olevan korkeampana erottuvan kallion kohdalla laskimme kivipaaden päälle. Kanootin kallistuessa Mikko putosi etumiehen paikalta jokeen päästen uimalla kuiville. Onnistuin parin akanvirran kautta sompailemaan kanootin rantakallioiden väliin, ja takana tulevat pojat pääsivät tilanteen huomattuaan myös onnekkaasti rantaan keskellä koskea. Kaivelimme kuvausvälineet esiin ja laskimme loppuosan, toinen miehistö kuivana, toinen uintia harrastaen. Yövyimme kämpällä.

Pirunportti on vaikea mutta vaaraton

Seuraavan päivän kohokohta oli Pirunportin laskeminen. Siihen on kämpältä matkaa noin kaksi kilometriä. Puolimatkassa on mausteena vielä jyrkästi oikealle kaartava koski, jossa väkisinkin kanootti hipoo rantakallioita.

Pirunportti on vaikea, mutta vaaraton. Joki ahtautuu hyvin kapeana kalliolohkareiden väliin ja putoaa kaartaen vasemmalle. Siitä selvisimme siten, että luiskassa käänsimme keulan kohti oikeasta kallioseinämästä heijastuvaa stoppariaaltoa ja painoimme siitä syvimmän montun kohdalta keula edellä läpi. Jos kanootin kääntää virran suuntaiseksi liiaksi vasemmalle, tulee aalto kylkeen ja ainakin inkkarilla ei siitä nojaamalla pystyssä selviä. Hieno koski!

Munnikurkkio - ei heikkohermoisille

Vähän ennen Rommaenon risteystä on vielä yksi vauhdikas koski. Sen loppuosa on hävyttömän kivinen, mutta laskureitti sieltäkin löytyy.

Ennen Munnikurkkion rajavartioasemaa yövyimme ja saunoimme telttasaunassa. Yöksi veimme videokameran akut lataukseen ja tutustuimme itse Munnikurkkioon. Se olikin seuraavan päivän Koski.

Munnikurkkion luokitus on IV+. Paras laskulinja löytyi keskeltä olevien lohkareiden oikealta puolelta, missä pudotus alkaa. Sitten onkin edessä pujottelua oikealle, vasemmalle ja taas oikealle. Ei suositella heikkohermoisille. Korkean veden aikaan muodostuu ensimmäisen isomman pudotuksen alle hankalasti läpi päästävä stoppari.

Seuraava yö vietettiin Hirvasvuopion kämpän maastossa. Kämpän iso puoli on rajavartioston käytössä ja lukittuna, mutta takapuolella on helposti huomaamatta jäävä autiotupaosa.

Viidentenä melontapäivänä sai jo maistaa suvantomelontaa. Harvakseltaan tulevat helpohkot Pinniskoski, Saariniva, Mukkakoski ja Kinnerpuska, missä yövyimme.

Iltaohjelmana oli Kalkkoaivilla käynti. Siellä on jäännökset saksalaisten viimeisistä kiinteistä linnoitteista, joita he sodan aikana rakensivat. Kalkkoaivin îtieî on myös saksalaisten tekemä. Alueelta löytyy edelleen kaikenlaista sota-ajan tavaraa, joskin mielenkiintoisin materiaalihan on ymmärrettävästi jo ajat sitten viety pois.

Isokurkkio ja Vähäkurkkio

Seuraavana päivänä laskettiin Ämmänkoski ennen Isokurkkion kämpälle saapumista. Isokurkkio (IV-V) käytiin tutkimassa tarkoin ja päätettiin olla laskematta sen pahinta kohtaa, joka on noin 1,5ó2 km kosken alusta. Hieman ennen tätä inkkareille laskukelvotonta röykytystä pääsee vasempaan rantaan kivimatalikolle. Siitä on noin sadan metrin muotkausmatka pahimman paikan ohi.

Kosken alaosa on kaksihaarainen. Oikeassa haarassa on pari sellaista koko uoman levyistä köngästä, että haaran laskeminen on kyseenalaista. me laskimme ja osittain uitimme kanootit vasenta haaraa kosken alle.

Jos on epävarma siitä selviääkö kosken alkuosasta ja pääseekö rantaan ennen pahinta paikkaa on suositeltavampaa kantaa kanootit kämpältä kosken alle johtavaa 1,5 km:n mittaista polkua pitkin. Se on hikistä, mutta riskitöntä.

Lätäsenon viimeinen oikea koski on seuraavana tuleva Vähäkurkkio. Se on III-luokan koski, johon kannattaa käydä tutustumassa etukäteen oikealta rannalta. Vähäkurkkio on myös koski, josta viimeistään on narrattava kotiinviemiskalat.

Loppumatka on käytännöllisesti katsoen suvantoa. Sitä riittää 17 kilometriä ennen kuin ollaan perillä Markkinassa.

Lätäsenon melominen on todella vaikuttava kokemus.

Takaisin